Pääskyt ovat tulleet - kirje äidilleni

Istut tutulla paikallasi tuvan pöydän ääressä. Tukkasi on laineella niin kuin aina ennenkin. Olet kauniisti harmaantunut. Olemme sanoneet sinulle, että väri on kauniin hohtava, niin kuin isälläsikin oli. Alzheimer-diagnoosin saatuasi sinulla oli ajokortti vielä 1,5 vuotta. Olit tottunut kyyditsemään myös joitakin naapureita. Sitten tuli se jännitetty lääkärintarkastus ja ajokoe. Syrjäseudun asukkaana sinä ja isäni menettäisitte suuren osan vapaudestanne, jos et läpäisisi noita testejä. Valmistauduit asiaan miettimällä läpi ne ystäväsi ja naapurisi, jotka eivät enää ajaneet itse autoa. Isäni oli jo vuosia aiemmin luopunut oma-aloitteisesti ajokortistaan sairauksien vuoksi. Omaishoitajana huolehdit myös miehesi kyyditsemisestä. Halusit viedä isäni vielä ”viimeiselle itsenäiselle ajelulle.” Me nuoremmat emme aavistaneet, että menette 40 kilometrin päähän huoltoaseman baariin syömään lihapulla-aterian. Onneksi emme tienneet, olisimme muuten yrittäneet estää tuon teille tärkeän retken peläten teidän kääntyvän vahingossa väärälle tielle ja joutuvan ties minne.  

Tänään haluat järjestää sanomalehdet ja tärkeät paperit kohdilleen. Järjestyksen ihminen olet aina ollut. Tosin kodin yleisjärjestyksestä olet nyt siirtynyt enemmänkin yksityiskohtien tarkasteluun ja muuttuviin ratkaisuihin. Jokin oivallus tai yksityiskohta voi viedä mennessään, niin että alkuperäinen tarkoitus unohtuu, mutta ei se haittaa, tämä on sinun ja miehesi koti. Näytät lehdestä kuvaa hiihtäjä Kaisasta ja etsit sakset – olet paperoinut ja teipannut ne tiiviiksi paketiksi, jottei kukaan leikkaa vahingossa käsiään. Teippaat kaapin oveen Kaisan kuvan, on se tyttö niin hyvä hiihtämään. Kerrot meille tuttua tarinaa siitä, kuinka olit kouluaikana hyvä hiihtämään, olit aina joko 1. tai 2.  Isäsi  - ukkini -  huolehti, että sinulla oli hyvät hiihtovarusteet. Kun aloit seurustella isäni kanssa 17-vuotiaana, osallistuit vielä silloinkin piirikunnallisiin kisoihin.

Katsomme suurennettua kuvaa kotitalosi rappusilta 1940-luvulta. Sinä, silloin pieni pellavapää, istut ukkisi sylissä. Ukkisi oli turvanasi siinäkin tilanteessa,  kun naapurinemäntä olisi piiskannut sinua – ja vieläpä ilman syytä: maitoastia oli kaatunut vahingossa. Näen, kuinka elät sitä hetkeä, pienen tytön pelkoa ja huojennusta, kun ukkisi pelasti sinut tuosta tilanteesta. Ihailet komeaa isääsi, joka on Suomen armeijan vaatteissa, lomalle tullut, ja äitisi  -  talon nuori emäntä - kainona takarivissä. Huomaat jonkun sukset talon seinustalla, ja kerrot tuttua tarinaa hiihtokisoistasi. Hymyilemme yhdessä - minä sille, että elämä ja muistot kantavat. 

Kun vartuit, nukuit aitassa kevätkesästä pitkälle syksyyn. Äitisi herätteli sinut ystävällisellä äänellä: ”Jaksatko jo nousta?” Toisin kuin Maijan kotona, jossa äitinsä karjui niin että naapuriin kuului. Tunnet myötätuntoa kaikkia niitä lapsia kohtaan, joilla ei ollut kotiasiat yhtä hyvin kuin sinulla. Rahaa ei ollut paljon, mutta oli turvallista olla. Muistelet myös niitä  kesäaamuja, jolloin äitisi tuli navetasta ja ilmoitti: ”Tulkaa katsomaan, pääskyt ovat jo tulleet.” Kaikki lapset riensivät heti ulos katsomaan. Luonto ja eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäsi. Tänä päivänä tarkkailette isäni kanssa ikkunasta lintuja ja oravia. Olet aina osannut eläinten kieltä. Ennen hymyilin, kun niin sanoit, mutta nyt ymmärrän, että se yhteys on todella olemassa. Olet luonnonlapsi aina ollut, ja nyt se piirre on vieläkin vahvempi.

Lapsuuskotisi on nykyisin vapaa-ajanpaikkana. Käymme retkellä talon pihassa. Paikassa on sinulle tuttua, mutta olet myös hämilläsi ja sanot: ”Ei tämä ole se talo, vai onko?” Isäni sanoo sinulle: ”Kyllä tämä on se talo, täältä minä sinut hain emännäksi.” Katselet ympärillesi ja huokaat haikeana. Kerrot meille, miltä täällä ennen näytti:

”Pihlaja oli rannalla savusaunan lähellä.  Venevaja siitä oikealle. Kasvimaa oli tässä, marjapensaat tuolla. Missäs se kuusi? Kuka sen on kaatanut? Onko kysynyt luvan? Jos lie niin aikaisin aamulla käynyt?  Isä ja äiti kyllä aikaisin aina heräsivät. Olin jo aviossa, kun tämän paikan myivät, vieraalle myivät. Täällä meidät Viljon kanssa vihittiin, kammarin puolella. Harmittaa, kun opettajan unohdin häihin kutsua.  Ei sitä nuorena 18-kesäisenä ymmärtänyt.”

Olin tiennyt odottaa, että joskus sinulta, hyvin pitkäpinnaiselta äidiltäni, voi tulla niitä paljonpuhuttuja Alzheimerin ”ryöpsähdyksiä.” Ensimmäisen kerran kun sinulla ”ryöpsähti”, en kuitenkaan osannut suhtautua yllättävään kielenkäyttöösi, järkytyin ja poistuin paikalta. Hetken päästä tulin takaisin tupaan. Istuit pöydän ääressä, pää alaspäin ja mietit puoliääneen: ”Mikä minuun oikein meni?”  Tulin luoksesi ja lohdutin, että olen joskus työpaikalla kuullut paljon pahempaakin, ihan ammatti-ihmistenkin suusta!  Katsoit kummeksuin ja kysyit: ”Niinkö pahasti siellä kaupungissa puhutaan?” Sanoin, ettei onneksi usein. Ja sitten me tytöt yhdessä naurettiin, äitini ja minä.

-        Tyttäresi -